Nyt blogin kaappaa hetkeksi Stefania, erityisesti positiiviseen psykologiaan ja luonteenvahvuuksiin perehtynyt psykologi. Stefanian kirjoituksissa etsitään kultaista keskitietä kohti tasapainoista elämää lempeällä, humoristisella ja armollisella asenteella. Talviaikaan tekstit nautitaan parhaiten omassa rauhassa, viltti korvissa ja glögimuki kädessä.




Vaahtokarkkikokeessa lapsi laitetaan istumaan virikkeettömään huoneeseen vaahtokarkin kanssa. Lapselle luvataan, että hän saa vielä toisenkin vaahtokarkin, jos hän jaksaa odottaa vartin. Jos lapsi ei jaksa odottaa varttia, saa hän tyytyä ainoastaan huoneessa olevaan makeiseen. Vuonna 1989 julkaistussa tutkimuksessa osoitettiin, että kärsivällisesti makean palkintonsa tuplanneet nelivuotiaat lapset menestyivät myöhemmin kärsimättömämpiä ikätoverejaan paremmin muun muassa opinnoissaan. Tutkimuksen pohjalta järkeiltiin kärsivällisyyden kylvävän onnistumisia.

Sivutimme aihetta hiljattain kollegoideni kanssa keskustellessa. Huomasimme joukostamme löytyvän sekä niitä, jotka syövät karkkipussin huonoimmat ensin alta pois että niitä, jotka ahmivat suosikkinsa saman tien sen enempää pohtimatta. Tulimme siihen tulokseen, että molemmilla ryhmillä oli toisistaan opittavaa. Viime aikoina olenkin alkanut kyseenalaistaa kokeen ja karkkipussin tyhjennystaktiikan kuvailemaa tunnollista kärsivällisyyttä.

Minulle palkintojen lykkääminen ei ole ikinä tuottanut ongelmia. Nelivuotiaana olisin todennäköisesti odottanut itselleni toisen vaahtiksen ja vienyt molemmat kotiin, sillä äiti oli hampaidemme suureksi onneksi tarkka määrittelemään, koska saada suu makiaksi ja koska ei. Olenkin tätä myötä mestari säästelemään nautintoja palkinnoiksi velvollisuuksieni suorittamisesta. Saatan esimerkiksi ensin suorittaa suursiivouksen, jotta voin sen jälkeen nauttia agilitysta villakoirani kanssa täysin siemauksin ilman, että edessä häämöttävä urakka muistuttaa itsestään takaraivossani. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin huomata, ettei minua välttämättä enää edes huvittanut ajaa hallille urheilemaan pakkopullasiivouksen päätteeksi, vaikka olin saattanut odottaa hetkeä koko viikon. Välillä ei nimittäin enää edes halua niitä hyviä karkkeja, kun on ensin täyttänyt vatsansa huonoilla, vaikka pussin nimenomaan niiden hyvien vuoksi ostikin.




Kannatan yhä edelleen harkittua itsensä palkitsemista, mutta kohtuuton itsekuri vie elämästämme liian monta tilaisuutta nauttia. Nykyään varonkin lykkäämästä mielihyvää velvollisuuksien massan taakse, vaan sallin itselleni kahvitauon, iltakävelyn, jakson lempisarjastani tai paussin tämän tekstin ääressä juuri silloin, kun mieleni tekee. Välipalkinnot (kuten tauot) ja innostukseni hyödyntäminen (kuten harrastaminen ennen kotitöitä) tuovat minulle enemmän energiaa jatkaa velvollisuuksieni parissa. Lisäksi niiden tuova hyvä mieli tekee pakollisista askareista jopa mielekkäämpiä. Päättömästä mieliteosta toiseen säntäilystä ei ole pelkoa, sillä en kuitenkaan pystyisi toteuttamaan kaikkia mielihalujani sitä mukaan, kun niitä tulee.

Joten arvatkaapa mitä tein viimeksi, kun minun oli määrä suorittaa suursiivous? Kaadoin itselleni lasillisen viiniä jo siivouksen ajaksi. Ja äskettäin kiittelin itseäni siitä, että aloitin joululaulukauden jo pari viikkoa sitten, enkä vasta tapani mukaan ensilumen tullen.  Synkistelin nimittäin juuri silloin paljon mieluummin Musen uuden biisin säveliä. Sitä paitsi: ne huonot karkit menevät aina kaupaksi työpaikan kahvihuoneessa.



Mitä ajatuksia tai kokemuksia sinulla on mielihyvän lykkäämisestä?